Puutiikeri

Tämän vuoden ensimmäinen projektini oli tentti, jonka jouduin tekemään Helsingissä asti. Valvoin päivän ja valvoin yön. Kello yhdeksän lauantaiaamuna istuin jo etelän tuiskujen virkistämänä yliopiston puisella penkillä kolmannessa kerroksessa salissa numero 13.

Tässä kuukauden päätyöni. Kuva: Annika Pienipaavola

Kirjoitin tenttivastauksia yli kaksi tuntia ja kovalla puupenkillä istuessani olin kiitollinen junamatkan tarjoamasta reippaan seitsemän tunnin lukuajasta. Aivan sama vaikka takalistoni olisi jo mielummin vähän jalotellut kuin vaihtanut kovaan penkkiin. Ja aivan sama vaikka ainoa keino pitää silmät auki oli kullanarvoiset silmätipat.

Vaikka en juurikaan pystynyt nukkumaan paluumatkallakaan, sain ihan kamalasti henkistä virtaa valmiiksi tehdystä tentistä. Oma mieleni huusi: “Minä tein sen!” Tentteihin lukeminne kun on yhtä tuskaa. Varsinkin se lukemisen aloittaminen. Lukemisella ei ole mitään tekemistä rauhallisen pohdiskelun tai rentoutumisen kanssa. Yliopisto-opiskelijana en voi käsittää, miten joku voi rentoutua lukemalla kirjoja. Mutta ehkä nyt ei ole aikani ymmärtääkään sitä asiaa.

Olen luvannut itselleni jotakin näin vuoden alusta. Pidän itsestäni huolta. En tarkoita ripsiä tai hiusten väriä. Tarkoitan omaa hyvinvointiani.  Edelliseen kuuluu lihaskunto, hyvä ja terveellinen ryoka sekä ulkoilma. Henkistä hyvinvointia ammennan perheestä, ystävistä  ja niistä asioista, jotka olen saanut valmiiksi. Jaksaakseni opiskelun ja muutaman kuukauden päästä alkavan rakennusrumban, minun täytyy tehdä kaikki hankalat asiat heti.

Edesautoin hankalien asioiden hoitamista ensin kotoa käsin. Siivosin työpöydän. Myöskään kaappeihin ei jäänyt yhtään mörköä piiloon, sillä kirjoitin paperille kaikki unettomia öitä aiheuttavat ja selkäpiitä karmivat salaisuudet. Hoidan ne yksi kerrallaan valmiiksi. Ja voi sitä riemun määrää, kun saan viivata yli jo tehdyt asiat. Silloin kuravelliltä maistunut aherrus alkaa tuoksua kukkasilta.

Vihaan neljän ruusun kappaletta, joka antaa luvan rakastella missä vaan. Kappaleessa sanotaan kaikki liian suoraan. Menneinä vuosina se tuli radiosta harva se päivä. Koeta siinä ostaa kenkiä miesmyyjältä, kun radio ehdottelee rakasteluhetkeä. Eikä se oikein ole mukavaakaan rakastella missä vain. En pitäisi siitä, että joku tuttu näkisi pusikon heiluvan rytmikkäästi.

Neljän Ruusun kappaleessa ollaan niin tosissaan. Mukavalla asialla ei leikitellä tai ehdotella. Siinä nainen kelpaa ihan missä vaan, kunhan vain on saantia. Ehkä hieman yliyrittämistä, sanoisin.

Pelle Miljoona osaakin sitten jo lämmitellä kuulijaa kappaleen sanoilla enemmän. Ennen Tahdon rakastella sinua -tunnustusta kuullaan kitaraa ja sointuja rytmittäviä rumpuja. Sitten vasta lämmitellään kuulijaa pienillä ehdottelevilla sanoilla. Vasta sen jälkeen sanotaan, että halustahan tässä on kyse. Neljän Ruusun kappaleessa ei päästy sanoista pidemmälle, mutta Pelle Miljoona jopa sanoin kuvaili millaista rakastelu sitten todella olisi. Hän kehottaa hiljaisuuteen ja sanoo sen olevan kauneinta musiikkia.

Toinen ääripää rakastelulauluille onkin sitten humoristinen. Esimerkiksi Amerikkalainen laulaja Akon laulaa The Lonely Island -yhtyeen kanssa siitä, että ovat juuri harrastaneet seksiä. Rakastelu onkin liian vahva ilmaisu tälle humoristiselle seksilaululle. Musiikkivideossa miehet laulavat keskenään siitä kuinka mahtavaa petipuuhat olivat ja The Lonely Islandin laulaja jopa soittaa vanhemmilleen tiedoksiantopuhelun seksin harrastamisesta. Kappale on jopa niin ironinen että se täytyy kuunnella monta kertaa uudelleen.

Suomessa esiintyy myös eriskummallinen tapa laulaa seksistä. Se on Minä rakastan vittuja, anna mulle heti saatana -tyyli. Petri Nygård on tämän tyylin taitaja. Ihmettelenkin, että miten Petrin huutoa ja katkeruutta pursuilevat laulut ja pillumangneetin leima sopivat yhteen. Akonin kappaleessa sentään oltiin iloisia. Siinä laulettiin tyylillä pilvenpiirtäjän katolla ja ihannoitiin seksiä. Ei siinä tarvitse mennä katkeroitumaan ja naisia haukkumaan, jos ei irtoa. Täytyy kuitenkin myöntää, että Lord Estin ja Petrin yhteinen lällätys Reggae rekka oli muutos positiiviseen suuntaan. Kappaleen jälkeen jää iloinen mieli.

Monenlaisia tapoja ilmaista itseään. Kun puhutaan lauluista, yleensa rakastelusta kirjoittavat ja laulavat miehet. (Kuva Annika Pienipaavola)

Olen alasti tässä muistilehtiöni sivulla. En kaunisteltuna tai piirrettynä. Olen niin, että minut voi kiertää ja niin, että minun pienimmätkin virheeni ja lantioni muodot ja pienimmätkin luomeni voi omin silmin nähdä. Olen arvosteltavana, ehkä ihailtavanakin. Sillä jos ei anna kaikkea, ei voi saada mitään. Ja tahdon antaa kaikkeni. Sillä rakastan sinua, sinä valkoinen kierrelehtiöni.

Vaikka olenkin arvostelun alla, istun itsevarmana omalla perintötuolillani. Sitä ei kukaan voi minulta viedä. Ja vaikka minua voi kritisoida, juureni pitävät minut siellä missää olen aikuisuuteni kasvanut - rakkaudessa.

Juuret eivät kuitenkaan rajoita minua. Voin juosta itseni kauniiksi veistokseksi ja hypätä autolehden kanteen. Mikään ei voi estää unelmia toteutumasta, jos niitä tarpeeksi kovaa tahtoo toteuttaa. Unelmat ovat tarkoitettu toteuttamista varten, niiden ei ole tarkoitus unohtua tai jäädä seuraavaan elämään. En voi syyttää kun itseäni, jos en nosta unelmia kämmenelleni ja ala niitä toteuttaa.

Olen aina tiennyt tulevaisuuteni. Siellä se on häämöttänyt horisontissa kristallin kirkkaana ja saanut minut puurtamaan aamulla, illalla ja välillä yölläkin. Kouluasioita, työasioita ja perheasioita. Joskus kuitenkin on niin kiire, ettei ehdi muistaa että miksi sitä edes koko typerään hommaan ryhtyi. Pyörä liikkuu aina vain nopeampaa, eikä se pysähdy edes yöunien ajaksi. Liian lujaa mennessä ratas irtoaa ja lentää kauan. Ei voi kun tyytyä katselemaan sitä, kun oma elämä vilahtaa ohi. Ilman ratasta ihminen vain lilluu pahanmakuisena hedelmänä boolissaan. Ei voi enää tietää mikä se oma unelma oli. Mikä oli se musiikki, josta sai aikoinaan virtaa jatkaa? Päämäärätön elämä jatkuu siihen saakka, kunnes pyörä löytyy ja sen saa asennettua toimimaan.

Rattaan kanssa elämä saa suunnan. Muutkin huomaavat, ettei sinun tarvitse enää piiloutua. Voi taas olla alasti, kestää kritiikin ja ehkä ottaa riskin ja vaihtaa jopa itsellesi isomman rattaan. Ja jos rattaan vaihtaminen ei onnistu, vaihtoa voi siirtää ja yrittää myöhemmin uudelleen.

Puutiikerin yksi unelma liittyy kirjoittamiseen.

En ole EU:n vastainen. Yhteistyö etenkin talouden kannalta on Suomen talouden kehityksen edellytys. Jotakin hämärää Eu:ssa kuitenkin on ja kritiikkiä EU:n on kehittyäkseen otettava vastaan. Välillä uutisista kuuluu suomalaisille käsittämättömistä direktiiveistä. Luettuani Hannu Niemisen artikkelin ‘Viestintä ja demokratia’ kirjasta Viestinnän jäljillä (1998) - valaistuin. Kirjan mukaan ylikansallinen toiminta ei ole demokraattista. Eu:n komission, YK:n toimielimet UNESCO:sta NATO:on ovat kaikkea muuta kuin demokraattisia. Kukaan tavallinen tallari suomessa ei tiedä esimerkiksi, että mitä UNESCO tekee juuri nyt. Eikä monien toimielinten päättäjiä valita demokraattisesti.

Niemisen mukaan Euroopasta puuttuu ylikansallinen viestintä. Hän on enemmän kuin oikeassa. Muistan jo lukiossa ollessani ihmetelleeni, että EU on todella etäinen asia monelle suomalaiselle. Keskustelut päätöksien takana jäävät pimentoon eikä niihin voi osallistua, saati vaikuttaa päätöksentekoon. Ennen päätöksiä ei myöskään tarjota tietoa siitä, mitä toisenlaiset päätökset merkitsisivät Suomelle. Mitä esimerkiksi tapahtuu, jos maanviljelystuet lopetettaisiin? Miksi niiden lopettamisesta edes puhutaan koko ajan? Ja jos ne joskus lopetetaan, mitä Suomalaiset maanviljelijät saavat sen tilalle? Tällainen ylikansallinen keskustelu on Suomessa valtaapitävien vastuulla. Maanviljelijöiden huudot kaikuvat vain tuhjien seinien sisällä takaisin huutajansa korvaan.

Jollakin tasolla EU-tietoisuus tai sen olemattomuus tiedostetaan EU:ssa. Lukioaikoinani 2000 luvun alussa koulussa kävi tiedottaja, jonka tehtävä oli lisätä ‘EU-tietoisuutta’ niin kuin hän sitä kutsui. Yhdeksän vuoden takainen tietopläjäys on kuitenkin hieman liian vähän. Olenkin sitä mieltä, että ylikansallistta keskustelua ja EU: n demokraattisuutta tulisi lisätä. Mutta miten asioista voi edes keskustella, jos euroopalla ei ole edes yhteistä kieltä? Kukaan demokraattisessa maassa kasvanut ei siedä vuositolkulla päätöksiä, joiden merkityksiä hän ei ymmärrä tiedon ja keskustelun puutteen vuoksi.

Heräsin, pakkasin laukut, puin lapset, söin kevään kunniaksi mämmiä ja vein lapset hoitoon. Kotiin tullessani kirjoitin työhommia ja minä – mämmifanaatikko – söin lisää mämmiä. Lopulta en enää jaksa seiniin tuijotteluani ja ”oho” – meininkiä. Mikään ei onnistu kun niin kamalasti väsyttää. Siispä rojahdan sänkyyn kaulahuivi kaulassa ja tuulihousut jalassa. Välillä unen keskeytti puhelin ja minä vastasin.

Rättiväsynyt zombie. Kuva Annika Pienipaavola

Kolmen tunnin päästä kevätaurinko paistaa silmiini ja kello on yksi. Päivä on pilalla. ”Helvetti! Päivä ON pilalla” – ajattelen. Mutta olen hiljaa ja menen keittämään pakollisen kahvini. Joka saatanan jäsentä väsyttää ja peilistä katsoo joku joka etäisesti muistuttaa minua, mutta joka ei toimi niin kuin haluaisin. Yritän miettiä miten saisin päivän työt tehtyä pikku päivälevosta huolimatta ja epätoivon tuli sytyttää hiukseni palamaan.

Pelkään että epätoivon liekit polttavat päänahkani kivuliaasti, joten minun on pakko yrittää ajatella positiivisesti vaikka oikeastaan vihaan väsynyttä itseäni. Sen tuoksua, ääntä ja varsinkin sitä näkyä. Ainoa, joka tilanteesta nauttii on kirjoittava minäni. Kun teen kaikki muut asiat hyvin niin kirjoittava minäni kärsii nälkiintymisestä. Ajatukset eivät kulje ja vain lasittunut katse hoitaa arkisia asioita. Kirjoittava minäni kaipaa näitä päivällisiä hiestä märkiä painajaisia töistä ja koulusta. Ja kun mies ja anoppikin tietävät pikku päiväunistani, olen ihan alaston arvostelulle.

Minulla onkin ongelma. Kun teen kaiken miten minun aina kuuluukin, en saa mitään järkevää kirjoitettua. Paperiin tulee pinnallista paskaa, joka ei kiinnosta ketään. Tulos on hajuton ja mauton suoritusteksti. Sitten kun kirjoittaminen sujuu kuin tanssi, on kuin ottaisi alimpia kortteja korttitalosta irti. Vasta sitten kun olen luuseri, aikatauluista myöhässä oleva rättiväsynyt zombie, silloin jaksan naurattaa kaupan kassaa ja kirjoittaminenkin sujuu. Kun on kaikki hyvin varpaankynsistä täyteen jääkaappiin ja sopusuhtaiseen peilikuvaan asti – silloin ei ole enää mitään mistä kirjoittaa.

Historian luennon jälkeen yliopiston aulassa vilisee ihmisiä. Eräs pääministerin suosion siivillä lentämään saapunut kansanedustajaehdokkaan apulainen ojentaa minulle pussillisen luomuohraa. Ei minulla ole mitään luomutuotteita vastaan, mutta ehdokkaan mainostamisen sijaan minulle esitellään siementen itämisaikaa. Vaalilupaukset täytyy lukea käteeni työnnetystä lappusesta. Pääministeri Mari Kiviniemen olisi määrä saapua tänään tiistaina samaan kahvilaan, jossa aamulla siemailin rentoutuneena aamukahvini ennen luennon alkua. Myös bussi kaupunkiin lähtee
minuuttien päästä, joten pääministerin tapaaminen jää väliin. Kävellessäni pysäkkiä kohti minua harmittaa, sillä kuinka usein minulla on mahdollisuus tavata pääministeri?

Alan ymmärtää sen, miksi kanssaopiskelijoiden kiinnostus äänestämistä kohtaan on alhainen. Opiskelijoilla on töitä, koulun tuomia velvollisuuksia ja selviämistä ihan tarpeeksi omassa elämässään. Vaikka pääministeriä tarjottaisiin tarjottimella kantakahvilassa niin se ei auta, jos etelän juna töihin ja äidin velvollisuuksiin lähtee laiturilta yksi ennen kuin tilaisuus ehtii kunnolla alkaa. Historian kurssin rästitehtävät huutavat repussa tekijäänsä, eikä unelma valmistumisesta ota tuulta alleen ilman pieniä ja suurempia uhrauksia. Toisaalta haluaisin Kiviniemen kuuntelevan ennemmin minua opiskelijaäitinä, kuin että minä kuuntelisin pääministerin lupauksia. Politiikkojen tarkoitushan on tulla ihmisten keskelle ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita. Nyt en koskaan saa tietää, kuunteliko Kiviniemi kansaansa.

Julkaistu OULUN YLIOPPILASLEHDESSÄ 3/2011 Lue uusin lehti kokonaan osoitteessa: http://www.ylkkari.fi/

Keväällä näkee luonnon voiman. Katolta tippuva lumi säikäyttää koiran, joka alkaa läähättää ja menee piiloon. Tiet alkavat sulaa ja sohjo pitää pilkkanaan mitättömiä autonkuljettajia. Nuoriso ei pukeudu kumppareihin – ainakaan, jos ne eivät ole trendikkäät.

Joka vuosi suomalaiset luulevat naruttaneensa talvea, kun olemme saaneet kaupan tuoretiskiltä Afrikasta rahdatut leikkokukat ja Uruguaysta lennätetyt satsumat. Kaupassa kiireinen työssä käyvä tarkistaa halvimman kilohinnan ja pussittaa kiinailmiön muovipussiin ja palaa tyytyväisenä kotiinsa. Ehkä kauppakassista löytyy myös palmuöljyllä maustetut ranskalaiset ja Latinalaisesta Amerikasta tuotu kahvi. Kotiinsa työssä käyvä ajaa autolla, jonka menovedelle ei ole olemassa Made in – merkkiä. Tuskinpa kukaan autoilija todella tietää, onko oman auton menovesi Norjan öljylautoilta, vai peräti Irakista tai Yhdysvalloista.

Joka vuosi kevät yllättää arkeensa tottuneen suomalaisen. Onkin hyvä hetki ajatella luonnon voimia ja kunnioittaa niitä ja kaikkea sitä, mitä se meille tarjoaa. Miten esimerkiksi voi olla mahdollista, että toiselta puolelta maapalloa kotoisin olevat hedelmät pääsevät sellaisen kaupan valikoimaan, jolla on ympäristökauppadiplomi? Käytännössä kuitenkin kaupassa voi asioida hyvinkin samaan tapaan kuin muissakin kaupoissa. Ostopäätöksillä voi toki vaikuttaa, mutta eikö olisi helpompaa, jos ympäristökaupassa myytäisiin vain järkevästi tuotettuja elintarvikkeita? Kunnioitettava kysymys, mutta luultavasti ahkera työntekijä suuntaisi kauppaan, jossa on halvimmat hinnat. Suomalainen kun on hyvin hintatietoinen ja tutkimusten mukaan juoksee mielellään alennustuotteiden perässä.

Onko sillä väliä, onko hedelmä kasvatettu Uruguayssa vai Euroopassa? On, paljonkin. Uruguayn hedelmä saa luksuskyydin lentokoneessa kun eurooppalainen hedelmä tyytyy vähäpäästöisenpään risteilyyn. Tuskinpa silti monella hedelmää haukkaavalla on lentomatka mielessä, saati sitten se, minkälaisessa ympäristössä omena on kasvanut tai mitä hedelmän viljelijälle kuuluu.

Ensimmäisiä julkaisujani Pyhäjokiseutu-lehdessä keväällä 2010

Aloittavan kirjoittajan on vaikea saada ääntään kuuluviin. Jokainen ilmestyvä mahdollinen julkaisukanava ahmitaan kiireellä läpi, niin kuin ei oltaisi ikinä ruokaa nähty. Kova julkaisumaailma hylkää välillä tekstin ja silloin heittää mielessään julkaisioita kivellä. Pettymys ja riittämättömyyden tunne valtaa mielen ja täytyy kirjoittaa enemmän ja enemmän. Ajattelen, että vielä minä tästä kehityn! Jossakin tapauksissaa yksi kymmenestä tekstistä saa julkaisian sydämen sykkimään ja kutittaa höyhenellä suoraan tunnesoluja. Lopulta jonakin päivänä teksti komeilee arvokkaalla paikalla julkaisun sivuilla ja koko komeus tekisi mieli kehystää olohuoneen seinälle. Siinä vaiheessa voi olla tyytyväinen että ison röpelöisen kiven heitto jäi vain ajatukseksi kun heiton kohde viimein antoi raapustuksille mahdollisuuden.

Pohditaampa kuitenkin hieman julkaisioita. Eivät he julkaise vain minun tekstejäni. Esimerkiksi lehdessä täytyy antaa ääni monenlaisille ihmisille ja asioille. Onko lehtijuttujeni ongelma liika puoluellisuus? Näkyykö kirjoittaja liikaa tekstissä ja tekstin kohdetta nostettu liian vähän jalustalle? Kun kirjoitan ainakin omasta mielestäni osuvia otsikoita, jotka laittavat tekstin kohteen tai asian kyseenalaiseksi, tekstiä ei julkaista. Kaikki hajut ja värit on tekstistä tapettavan ja siltikin jokainen lehtijuttu on kaukana objektiivisesta, vaikka ne kuinka yrittäisivät puhua haastateltavan äänellä. Haastattelutilanteessa jo kysymyksillä ohjataan haastateltavaa johonkin suuntaan, haastattelijan ymmärrettäväksi, sellaiseksi että taiteilija-toimittaja saa aineistostaan luotua kutkuttelevan jutun.  Joka tapauksessa kun tekstejä ei julkaista tai julkaisu viivästyy, olisi kiva tietää miksi. Välillä janoan palautetta kuin nälkäinen susi lampaanreittä.

Palaan kotiin. Turvaan ja lämpimään. Haluan hetkeksi eroon kylmää pakkasta. Karkuun maanantaiaamun kovaa taloudellisen edun tavoittelua. Olla hetken alaston itseni. Juoksen loppumatkan kotiin ja nautin jokaisesta voimallisesta askeleesta, joka vie lähemmäksi päämäärääni. Minua ei haittaa vaikka olisi kolmekymmentä astetta liikaa pakkasta, kun olen pian perillä.

Levähdettyäni lataan itseni tehokkaaksi työjuhdaksi. Levitän peitevoidetta inhimillisten virheideni päälle ja kuorrutan ihoni samanvärisellä pölyllä. Rajaan loukkaantuneet silmäni esiin ja avarran katsettani ripauksella valkoista. Harjaan ripseni mustiksi kuin yö - ja sitten taas jaksan olla vahva.  Kehoni virheet puen edustavaan asuun ja laitan siistit ulkovaatteet siistinä päivänä, vaikka oikeastaan haluaisin että kelpaisin ilman kaikkea tätä, joka oikeastaan on pinnalista ja yhdentekevää. On aika palata rakkauden kehdosta kohti raakaa työelämää, jossa olen alasti kylmällä metallisella tarjottimella vaikka miten pukisin vaatteita päälleni.

Olen yksin kotona ja yritän lukea illan tenttiin. Katseeni kuitenkin vaeltaa pois englanninkielisestä tenttikirjasta kohti houkuttelevia poppivehkeitä. Avaan hetkeksi stereot. Musiikki hellii sieluani ja lauleskelen kuin itsestään. Rytmi menee suoraan ytimeen ja laittaa kehoni liikkumaan. Tanssin ja pyörin pitkin olohuoneen lattiaa. Välillä on pakko ottaa tenttikirja esiin ja lukea. Sanat kehitysmaiden köyhyysloukuista menevät yli ymmärryksen, kun mieleni herkistyy auringonvalolle, tulevalle lomalle ja ihanalle elämälle. Laitan uudelleen musiikin soimaan ja kuvittelen itseni pidemmillä hiuksilla, kauniilla meikillä, istuvilla, rokahtavilla ja ehkä jopa uskaliailla vaatteilla. Laulan kameran edessä ja minulla on kauniita koruja ja hennot kiharat. Olen hetken popin pikku prinsessa.

Musiikki loppuu, kun mieheni saapuu. Kysyn ruokatunnille saapuvalta mieheltä, että eikö hän voisi ajatella minua sijoituskohteena. Samalla tavalla kun hän ostaa mustaan bemariinsa uudet vanteet tai xenon-valot. Minulle voisi laittaa samalla tavalla jotakin kivaa kaunistukseksi. Mies hymyilee minulle ja sanoo että siinä autossahan on jotakin vikaa, kun sitä tuunataan. Erikoista kyllä, tällä kohteliaisuudella vaikenen kaunistumisvaatimuksilleni. Minua ei siis tarvitse tuunata, koska minussa ei ole mitään vikaa? Suljen silmäni siltä todellisuudelta, ettei mies tahdo rahoittaa mielihalujani ja nautiskelen sillä ajatuksella, että ehkä kelpaan jollekin juuri tällaisena kuin olen.

Julkaistu OULUN YLIOPPILASLEHDESSÄ, Ylkkärissä 10/2010